TONTIN METSÄSTYS KYSYY HUUMORINTAJUA

07.02.2020

Kun rakensimme ensimmäisen kerran, osallistuimme kunnan tonttiarvontaan, jossa vaihtoehtoja oli lopulta kymmenkunta tietyllä rajatulla asuinalueella. Tällä kertaa tilanne tontin etsinnässä oli täysin toinen. Alue, jolle halusimme rakentaa oli vanha, jo täyteen rakennettu lähiö, jolta löytyy tontteja harvemmin kuin neuloja heinäsuovasta. 

Julkiseen myyntiin niitä ilmestyy vieläkin harvemmin. Meidän oli siis ryhdyttävä salapoliisityöhön.

Ensimmäisenä tutkin karttaa. Rajasin mielessäni tietyn alueen, jonka sisältä tontin olisi löydyttävä. Kun puolisoni oli todennut rajauksen hyväksi, lähdimme ajelemaan aluetta ympäri. Matelimme pitkin pieniä teitä, joiden varsilla ei 50-60-luvun rakennustavan mukaan ole pyöräteitä, vaan kahden autonkin täytyy tehdä toistensa ohitus harkiten.

Merkkasin itselleni ylös talojen numeroita, joissa oli iso piha. Laskin yhteen niiden määrän ja palasin kotiin tietokoneelle. Ryhdyin kirjoittamaan "halutaan ostaa tontti"-ilmoituksia. Kerroin ilmoituksessa lyhyesti perheestämme ja toiveestamme löytää noin 600-800 neliöinen tontti yhdelle omakotitalolle. Tiesin jo tuossa vaiheessa, että monet rakennusfirmat tekevät alueella ihan samaa: yrittävät etsiä tonttia, jolle rakentaa myyntiin tuleva talo tai paritalo. Yritin vedota ilmoituksessamme siihen, että tämä tontti tulisi kotia, ei jälleenmyyntiä varten.

Kun "laputus" ei alkanut tuottaa toivottua tulosta, siirryin metsästyksessä Facebook-vaiheeseen.

Seuraavaksi palasin asuma-alueelle ja ryhdyin pudottamaan tulostettuja ilmoituksia niihin postilaatikoihin, jotka olin laittanut muistiin. Voin vain kuvitella, miltä toimintani on keittiönikkunasta käsin näyttänyt, kun matelin pienellä, harmaalla autollani edes takaisin samoja teitä, tein merkintöjä muistivihkoon ja välillä nousin autostani pudottamaan lapun yhteen tai kahteen postilaatikkoon.

Tein tätä samaa useana päivänä ja, jos mahdollista pysähdyin juttelemaan tontilla puuhastelevien ihmisten kanssa kasvotusten. Sain ystävällisen vastaanoton lähes kaikilta, joille ostoaikeistamme kerroin. Useat heistä tosin valittelivat, että juuri kukaan ei ole alueella valmis luopumaan tontin puolikkaastaan, vaikka se taloudellisesti järkevää olisikin. Eräskin rouva kertoi luvanneensa isävainaalleen, että talo ja sen pihapiiri pysyvät aina ja kokonaan perheen omistuksessa. Kunnioitettavaa, mutta siinä kohtaa niin surullista meille.

Kun "laputus" ei alkanut tuottaa toivottua tulosta, siirryin metsästyksessä Facebook-vaiheeseen. Julkaisin kahdessa paikallisessa FB-ryhmässä ilmoituksen, jossa pyysin kertomaan myynnissä olevista tonteista tai sitä suunnittelevista tahoista. Viikon odotuksen jälkeen tapahtui ihme! Sain kolme yhteydenottoa, joista kahta ryhdyimme heti harkitsemaan vakavasti.

Lopulta toinen Facebookin välityksellä löytyneistä myyntitarjouksista johti kauppoihin ja löysimme meille sopivan 600 neliön tasamaatontin juuri siltä sijainnilta, jolta toivoimmekin. Kun kaupanteon jälkeen ajoimme katsomaan ostamaamme maanpalasta, tajusin, että olin istunut samassa kohdassa autossani katsomassa samaista tonttia jo silloin, kun ensimmäistä kertaa ajelin aluetta ympäri ja pohdin, löytyisikö sieltä paikkaa uudelle kodillemme. Johdatusta vai tuuria?